Viola organista, kampiliira ja Wheelharp – kehäjousisoittimet

Jousisoittimet ovat useimmille tuttuja: viulussa ja sellossa jousi hankaa kieltä, jolloin kieli alkaa väristä ja soida. On kuitenkin olemassa harvinainen soitinperhe, jossa käsin vedettävän jousen korvaa pyörivä kehä tai nauha. Se hankaa kieliä jatkuvasti ja tuottaa tasaista, lähes loputonta ääntä. Tähän joukkoon kuuluvat keskiaikainen kampiliira, Leonardo da Vincin suunnittelema viola organista sekä 2010-luvulla esitelty Wheelharp. Tässä artikkelissa käydään läpi, mitä nämä soittimet ovat, miten ne toimivat ja millainen historia niitä yhdistää.

Kehäjousisoittimet – mitä ne oikeastaan ovat?

Soittimet jaetaan usein äänentuottotavan mukaan. Jousisoittimessa (esimerkiksi viulu) ääni syntyy, kun jousi hankaa kieltä ja saa sen värähtelemään. Näppäilysoittimessa (esimerkiksi harppu tai kitara) kieli näppäillään sormella, jolloin ääni syttyy nopeasti ja vaimenee vähitellen. Kehäjousisoittimet yhdistävät näistä poikkeavan idean: kieliä vastaan pyörii kehä, kiekko, rumpu tai nauha, joka toimii loputtomana jousena.

Koska kehä hankaa kieltä niin kauan kuin sitä pyöritetään, ääni ei vaimene kuten näppäiltäessä vaan jatkuu tasaisena. Lopputulos muistuttaa hieman urkua tai säkkipilliä: soinnissa on pitkäkestoista, hieman tremolomaista voimaa. Juuri tämä piirre tekee kehäjousisoittimista erikoisia ja selittää, miksi samaa perusideaa on kehitelty vuosisatojen ajan yhä uudelleen.

Miksi sama idea toistuu historiassa?

Ajatus siitä, että koskettimilla voisi soittaa kokonaista jousisoitinta, on kiehtonut keksijöitä keskiajalta nykypäivään. Kampiliira ratkaisi ongelman jo varhain yksinkertaisella kammella ja puukiekolla. Leonardo da Vinci piirsi hienostuneemman koneiston, jota hän ei ehtinyt rakentaa. Nykytekniikka puolestaan mahdollistaa moottorin ja sähköisen äänenvahvistuksen, kuten Wheelharpissa. Idea on siis sama, mutta toteutustapa kehittyy aikakauden tekniikan mukana – vähän samaan tapaan kuin hissin historia kertoo saman tarpeen ratkaisemisesta yhä paremmalla tekniikalla.

Kampiliira – kehäjousisoittimien esi-isä

Kampiliira (englanniksi hurdy-gurdy, saksaksi Drehleier) on näistä soittimista vanhin ja edelleen laajimmin käytetty. Siinä sivussa olevaa kampea pyöritetään kädellä, jolloin hartsattu puukiekko pyörii ja hankaa kieliä – kiekko toimii siis jousena. Toisella kädellä painellaan koskettimia, joissa olevat pienet puiset tapit (tangentit) painavat kieliä eri kohdista ja määräävät siten soivan sävelen.

Kampiliira polveutuu yli tuhat vuotta sitten tunnetusta organistruminiin. Organistrum oli suuri soitin, jota soitti kaksi henkilöä: toinen pyöritti kampea ja toinen käytti koskettimia. Varhaisimmat maininnat soittimesta ajoittuvat noin 900–1000-luvulle, ja se tunnettiin ennen kaikkea kirkkomusiikin ja luostareiden parissa. Santiago de Compostelan katedraalin kuuluisassa Pórtico da Gloria -veistoksessa 1100-luvulta näkyy kaksi soittajaa yhden organistrumin ääressä.

Kirkosta kansan käyttöön

1200-luvulla kehittyi pienempi, yhden ihmisen soitettava versio, jota kutsuttiin nimellä symphonia. Samalla soitin levisi laajalti: sitä soittivat sekä trubaduurit että myöhemmin tavalliset kansanmuusikot ja kerjäläiset ympäri Eurooppaa. Barokin aikaan kampiliirasta tuli hetkeksi jopa hienostoherkku. Esimerkiksi säveltäjä Joseph Haydn kirjoitti useita konserttoja ja notturnoja soittimen urkupillein varustetulle muunnokselle, jota kutsuttiin nimellä lira organizzata. Näitä teoksia säilyi, vaikka alkuperäisiä soittimia ei enää ole jäljellä.

Vanhimmissa kampiliiroissa käytettiin pythagoralaista viritystä, joka perustuu puhtaisiin kvintteihin. Myöhemmin siirryttiin tasavireiseen järjestelmään, jossa oktaavi jaetaan kahteentoista yhtä suureen puolisäveleen – sama viritys, jota nykyään käytetään esimerkiksi pianossa. Melodiakielten lisäksi kampiliirassa on yleensä burdonikieliä, jotka soivat jatkuvasti samaa säveltä pohjasävelenä. Tämä muistuttaa sitarin tai säkkipillin jatkuvaa surinaa ja antaa soittimelle sen tunnistettavan, täyteläisen soinnin.

Kampiliira nykypäivänä

Kampiliira ei suinkaan ole kuollut soitin, vaan sitä käytetään edelleen kansanmusiikissa, barokkiorkestereissa ja jopa modernissa musiikissa. Itävaltalainen Matthias Loibner on tunnettu nykyajan virtuoosi, joka esittää soittimella niin perinteistä kuin kokeellistakin ohjelmistoa. Ranskalainen Guilhem Desq puolestaan rakensi isänsä kanssa vuonna 2009 sähköisen kampiliiran ja on saanut taidoillaan lempinimen ”kampiliiran Hendrix”. Hänen tyylinsä yhdistää eurooppalaista kansanmusiikkia rockiin, elektroon ja Lähi-idän sävyihin. Yhtä mielikuvituksellista on vedenalainen bändi Aquasonic, joka soittaa vedellä täytetyissä tankeissa.

Viola organista – Leonardo da Vincin unelmasoitin

Viola Organista on Leonardo da Vincin noin vuosina 1488–1489 luonnostelema soitin, jonka piirrokset löytyvät hänen muistikirjastaan Codex Atlanticuksesta. Ideana oli koskettimisto, joka painaa kieliä jatkuvasti pyörivää kehää tai jouhinauhaa vasten – käytännössä urku, joka soi jousisoittimen äänellä. Leonardo ei kuitenkaan koskaan rakentanut soitinta, ja se jäi vuosisadoiksi pelkäksi piirustukseksi.

Geigenwerk – ensimmäinen toteutus

Ensimmäinen tunnettu samaan periaatteeseen perustuva soitin on saksalaisen Hans Haidenin (myös kirjoitusasu Hayden) Geigenwerk Nürnbergistä vuodelta 1575. Soittimessa koskettimet vetivät valitut kielet pyöriviä kitkakiekkoja vasten. Säveltäjä ja musiikinteoreetikko Michael Praetorius kuvasi Geigenwerkin teoksessaan 1600-luvun alussa. Ainoa säilynyt vanha soitin tätä tyyppiä on espanjalaisen Raymundo Truchadon vuonna 1625 rakentama yksilö, joka on nykyään Brysselin soitinmuseossa eikä ole enää soittokunnossa.

Soitin herää eloon vasta 2010-luvulla

Täysin Leonardon piirustuksiin perustuva, toimiva viola organista rakennettiin vasta vuonna 2013. Sen takana oli puolalainen pianisti ja soitinrakentaja Sławomir Zubrzycki, joka käytti rakentamiseen useita vuosia ja esitteli soittimen Krakovassa. (Soittimesta laajalti levinnyt esittelyvideo julkaistiin puolalaisen Tygodnik Powszechny -lehden kanavalla, mutta itse soittimen rakensi Zubrzycki.) Soittimessa on 61 kiiltävää teräskieltä sekä neljä hevosenjouhilla päällystettyä pyörää. Jalkapoljin pyörittää pyöriä kampiakselin välityksellä, jolloin alas painetut kielet alkavat soida. Lopputulos kuulostaa osittain uruilta, osittain sellolta ja cembalolta – juuri sellaiselta hybridiltä, jollaista Leonardo ilmeisesti tavoitteli. Jos erikoiset kosketinsoittimet kiinnostavat, kannattaa tutustua myös siihen, miltä kuulostaa maailman pienin piano.

Wheelharp – moderni kehäjousisoitin

Wheelharp (”kampiharppu”) on vuonna 2013 esitelty nykyajan soitin, joka vie saman idean sähkön aikakaudelle. Sen esitteli yhdysvaltalainen Antiquity Music suuressa NAMM-soitinmessutapahtumassa, ja sen suunnittelivat Jon Jones ja Mitchell Manger. Idean siemen syntyi jo vuonna 2001, kun Jones kampiliiraa korjatessaan mietti koskettimistoa, joka voisi soittaa jokaista kieltä erikseen jousen tavoin.

Wheelharpissa koskettimen painallus painaa kielen moottorin pyörittämää, hartsattua kehää vasten, jolloin kieli alkaa soida. Jalkapolkimella säädetään moottorin pyörimisnopeutta ja sitä kautta soinnin voimakkuutta ja luonnetta, toisella polkimella voidaan vaimentaa kieliä. Soittimessa on sähkömagneettinen ja pietsosähköinen mikrofoni, joiden avulla ääntä voidaan vahvistaa ja muokata. Viisioktaavisessa mallissa on 61 kieltä, ja tarjolla on ollut myös suppeampia neli- ja kolmioktaavisia versioita. Lisäksi valmistettiin kahta koskettimistomallia: kaarevaa Radial-mallia ja suoraa Linear-mallia. Kielet soivat jatkuvasti tremolomaisesti, joten ääni on hyvin intensiivinen.

Mihin Wheelharp perustuu?

Wheelharpin kehittäjät ovat avoimesti kertoneet ottaneensa vaikutteita kolmesta lähteestä: kampiliirasta, cembalosta sekä juuri Leonardon viola organistasta. Soitin on siis ikään kuin satojen vuosien kehityksen moderni huipentuma. Se on kuitenkin erittäin harvinainen ja kallis erikoissoitin: lanseeraushinta oli noin 11 900 dollaria viisioktaavisesta mallista, joten kyseessä ei ole tavallisen harrastajan jokapäiväinen hankinta. Alkuperäiset tekniset tiedot ja esittelyn julkaisi aikanaan muun muassa New Atlas.

Kolmen soittimen vertailu

Vaikka kampiliira, viola organista ja Wheelharp syntyivät eri vuosisadoilla, niitä yhdistää sama perusajatus: pyörivä kehä hankaa kieliä jousen tavoin. Erot näkyvät selkeimmin siinä, miten kehää pyöritetään ja miten sävelet valitaan. Alla oleva taulukko kokoaa yhteen tärkeimmät erot.

Kenelle soittimet sopivat ja mistä niitä saa?

Kampiliira on näistä ainoa, jonka tavallinen harrastaja voi realistisesti hankkia ja opetella. Edullisimmat rakennussarjat, kuten hollantilainen Nerdy Gurdy, maksavat itse kasattuna noin 300–700 euroa, mutta soitinrakentajan käsin tekemä laadukas soitin maksaa tyypillisesti 1 500 euroa ylöspäin, kalleimmat jopa useita tuhansia. Käytettynäkin hyväkuntoiset soittimet pitävät arvonsa, sillä hyvistä rakentajista on kysyntää. Ostamista harkitsevan kannattaa varoa aivan halvimpia ”soittimen muotoisia esineitä”, jotka eivät sovellu oikeaan harjoitteluun.

Viola organista ja Wheelharp sen sijaan ovat lähes museoesineitä: niitä on maailmassa vain kourallinen, ja ne on joko rakennettu käsityönä tai myyty hyvin pienelle piirille korkeaan hintaan. Useimmille niihin tutustuminen tarkoittaakin konserttien, näyttelyiden ja videoiden katsomista ennemmin kuin omaa hankintaa. Jos innostut soitinten mekaniikasta ja historiasta, samaa tekniikan kehityksen iloa tarjoaa myös liukuportaiden historia tai esimerkiksi maailman vanhin säilynyt kitara.

Yleisimmät väärinkäsitykset

Monet luulevat, että Leonardo da Vinci olisi itse rakentanut viola organistan – näin ei ole, vaan hän ainoastaan piirsi sen. Toinen yleinen sekaannus koskee kampiliiraa ja Wheelharpia: niitä pidetään joskus samana soittimena, vaikka kampiliiraa pyöritetään käsikammella ja Wheelharpin kehää pyörittää sähkömoottori. Kolmas harhaluulo on, että nämä olisivat pelkkiä kuriositeetteja ilman todellista musiikillista käyttöä. Todellisuudessa etenkin kampiliiralla on elävä ja monipuolinen soittoperinne tänäkin päivänä.

Usein kysytyt kysymykset (UKK)

Mikä on kampiliira?

Kampiliira on jousisoitin, jossa sivulla olevaa kampea pyörittämällä hartsattu puukiekko hankaa kieliä ja saa ne soimaan. Koskettimilla valitaan soivat sävelet, ja erilliset burdonikielet soivat jatkuvaa pohjasäveltä. Soitin on keskiaikaista perua ja edelleen käytössä kansan- ja taidemusiikissa.

Rakensiko Leonardo da Vinci viola organistan?

Ei rakentanut. Leonardo luonnosteli soittimen noin vuosina 1488–1489, mutta jätti sen piirustusasteelle. Ensimmäinen samaan ideaan perustuva toimiva soitin oli Hans Haidenin Geigenwerk vuodelta 1575, ja täysin Leonardon piirroksiin perustuva versio rakennettiin vasta vuonna 2013.

Miten Wheelharp eroaa kampiliirasta?

Molemmissa pyörivä kehä hankaa kieliä, mutta kampiliiraa pyöritetään käsikammella, kun taas Wheelharpissa kehää pyörittää sähkömoottori. Wheelharp on myös koskettimistoltaan pianomainen ja soittimena huomattavasti suurempi ja kalliimpi kuin perinteinen kampiliira.

Miltä kehäjousisoitin kuulostaa?

Koska kehä hankaa kieliä jatkuvasti, ääni ei vaimene kuten näppäiltäessä vaan soi tasaisesti. Sointi muistuttaa urun ja jousisoittimen yhdistelmää ja on usein intensiivinen ja hieman tremolomainen, etenkin kun useampi kieli soi yhtä aikaa.

Voiko kampiliiran hankkia itselleen?

Kyllä. Edullisimmat rakennussarjat maksavat itse kasattuna muutamia satoja euroja, kun taas soitinrakentajan tekemä laadukas kampiliira maksaa yleensä 1 500 euroa ylöspäin. Aivan halvimpien soittimien kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä niiden laatu ei aina riitä todelliseen harjoitteluun.