Äkkiseltään voisi ajatella, että harrastuksen aloitus on vaivatonta. Moottoripyöräilyssä ainakin minun kohdallani todellisuus osoittautui melko haastavaksi.
Kaikki alkoi siitä, kun veljeni osti mopon. Se on sellainen kiinalainen kopio 70-luvun Hondan menopelistä nimeltä Dax (wikipedia). Aikaisemmin en ollut millään polkupyörää suuremmalla ajanut, mutta mopon kokeilu ei ollut mitenkään suuri kynnys. Ensimmäinen test drive tapahtui pienellä parkkiksella. Pyörä kulki kuin itsestään ja mopolla ajaminen kävi 20 ajometrin jälkeen kuin luonnostaan. Vähän kuitenkin pelotti ja mopo tuntui isolta ja raskaalta. Verrattuna polkupyöräkokemuksiin, tietenkin. Hetken päästä kurvailinkin jo taajama-alueella.
Mopon käsittely oli helppoa ja kuten fillarissa, jos mopo alkoi kaatumaan tai tuli yllättävä tilanne, oli helppoa jarruttaa ja laittaa jalka maahan. Toisen ajokokeilun jälkeen mopokuume oli jo täydessä voimassa. Tai itse asiassa se oli mopokuume vain sekunnin verran, sitten tiesin että tarvitsen isomman menopelin. Menin nettimotoon ja katsoin vähän millaisia oli tarjolla. Se oli vartin homma. 600-kuutioinen Honda Shadow sopi budjettiin ja näytti hyvältä. Myös keskustelupalstoilla pyörää kehuttiin hyväksi aloittelijalle.
Pienenä haasteena näin sen, että ajokortissani oli B. Kun olisi pitänyt olla AB. Mutta ei se mitään, ajattelin. Olen ajanut toistakymmentä vuotta autoa, joten siitä vaan autokouluun ja A-kirjain korttiin. Oli jo elokuun loppu, joten kursseja ei ollut paljon. Soittelukierroksen jälkeen löytyi kuitenkin vielä kurssi Helsingistä. Kortin hinnaksi kaiken kaikkiaan tulisi hieman alle 1000 euroa.
Ensin suoritin teoriatunnit ja sitten oli tiedossa teoriakoe sekä ajotunteja. Ensimmäisellä tunnilla ajoin 125-kuutioisella endurolla pienellä kentällä ympyrää. Se oli hauskaa. Seuraava ajotunti oli jo haastavampi kun käyttöön otettiin 600-kuutioinen Kawasaki, joka painoi lähemmäs 200 kiloa. Sillä oli aika vaikea ajaa hitaasti ympyrää. Mutta kyllä se lopulta onnistui. Olin hieman vähemmän innostunut kuin ensimmäisen tunnin jälkeen. Kolmannella ajokerralla laitettiin keiloja radalla käsittelykokeen malliin ja siinä olikin jo todella paljon haastetta.
Lähde: www.autokoulukontkanen.fi (pdf-tiedosto)
Lisäksi harjoittelimme jarrutuksia ja hidasajoa. Yhtäkkiä ajaminen olikin todella vaikeaa ja tuntui että ei tämä olekaan ihan läpihuutojuttu. Ennen seuraavaa ajotuntia otin mopon veljeltäni lainaan ja harjoittelin hidasajoa kolme päivää. Seuraavalla ajokerralla sitten meni keilarata ajotunnilla läpi ja päästiin liikenteeseen. Suurin haaste hidasajossa oli se, että polkupyörällä on tottunut ajamaan niin, että jos alkaa pyörä kaatumaan, laittaa jalan maahan. Prätkällä täytyi voittaa pelko ja kun pyörä alkoi menemään nurin, täytyi nostaa kytkintä ja vääntää lisää kaasua. Reidet täytyy pitää koko ajan kiinni pyörän kyljessä vaikka pelko iski, että nyt se kaatuu.
Mutta liikenteessä ajo täytyy olla helppoa! Oli seuraava ajatus. Pyörän hallintalaitteiden käyttö tuli melko luonnostaan runsaan mopolla harjoittelun ansiosta. Hieman vielä pelkäsi raskasta pyörää ja pysähtyminen oli välillä horjuvaa. Kaikkein suurin ongelma oli kuitenkin umpikypärän tarjoama varsin rajattu näkyvyys. Päätä täytyi todella käännellä. Toisena ongelmana oli tietenkin ajotottumukset. Autolla ajaessa oli kehittynyt tiettyjä ajorutiineja, jotka eivät automaattisesti siirtyneetkään moottoripyöräilyyn. Täytyi tavallaan opetella ajamaan uudelleen, kun alla oli aivan eri laite kuin mihin oli tottunut.
Pikkuhiljaa ajaminen alkoi sujua. Täytyy sanoa, että se vaati paljon nöyryyttä aluksi kun ajaminen on vaikeaa. Lisävaikeuksia minulle toi huono suuntavaistoni ja se kun täytyi tottua siihen että opettaja ohjaa radiopuhelimella minne seuraavaksi käännytään. Normaalisti olen tottunut siihen, että tiedän jo hyvissä ajoin etukäteen, milloin on seuraava käännös ja minkälainen tie ja nopeusrajoitus on edessä.
Inssi oli hieman alle kuukauden päästä ensimmäisestä ajotunnista. Ennen sitä olin harjoitellut tosi paljon mopolla käsittelykokeen tehtäviä. Etenkin pujottelurata tuotti paljon stressiä ja oli mielessä monena iltana kun meni nukkumaan. Kokeessa oli aika paljon stressiä ja ensimmäisellä yrityksellä pujottelurata meni melkein läpi. Viimeisessä mutkassa jalka osui maahan. Onneksi oli vielä toinen yritys. Siinä vaiheessa sisäinen puhe oli jotakuinkin näin: ”Jyrki, älä jännitä, kyllä se hyvin menee, vaikka kädet tärisee”. Ja kyllä se meni kuin menikin. Se oli ihmeellistä. Muuta käsittelykokeen osiot eivät oikeastaan tuottaneet vaikeuksia. Ajokoe liikenteessä ei sitten mennytkään läpi, joten varasimme uuden yrityksen kahden viikon päähän. Sitä ennen täytyi ajaa vielä ylimääräisiä ajotunteja. Olin ottanut jo aiemmin lisätunteja ja kurssin kustannukset olivat nousseet n. 500 eurolla.
Kortin hankkiminen ei ollutkaan enää läpihuutojuttu. Ja kaksi seuraavaa viikkoa oli silkkaa stressiä. Lisäksi mieltä painoi se, että jos ajokoe ei seuraavalla kerralla mene läpi, ehtii ehkä yrittää vielä kerran tänä vuonna. Sen jälkeen vasta keväällä. Ja koska ajokokeen onnistuminen on voimassa vain 6kk, silloin täytyisi ottaa myös pujottelurata uudelleen, josta olin vannottanut itselleni että ”EI ENÄÄ IKINÄ”.
Jotenkin kuin lahjana seuraavan ajokokeen ajopäivä oli täydellinen. Aurinko ei paistanut silmiin ja katsastusinsinööri oli tosi mukava nuori tyyppi, joka ohjasi ajoa minulle sopivalla tavalla. Kokeessa tosin luulin jo viiden minuutin ajon jälkeen että olin mokannut koko kokeen. Ja ajoin vähän sillä asenteella lopun että ”perkele”. Mutta läpi se meni kahdella virheellä. Aluksi oli vaikea uskoa. Sitten tuli helpotus ja sitten hirveä post-traumaattinen stressi. Tuntui että ei se mennytkään läpi. Ajokoe oli perjantaina ja viikonlopun jälkeen olin saanut nukuttua kunnolla pitkästä aikaa ja takana oli jo 180 km hienolla pyörälläni, joka lopulta osoittautuikin olemaan Honda Shadow VT750C4. Hieno laite ja hyvä ajaa.
Kortin saamisen jälkeen ja itsenäisen ajamisen alettua olen viimein huomannut, että ensimmäinen ajatukseni ei ollutkaan niin kaukaa haettu. Autolla ajaessa opitut käytännön tavat selvitä liikenteessä, huomioida muut ajajat sekä toimia nopeissa tilanteissa määrätietoisesti sekä viisaasti olivat taas käytössä ja ajosta tuli nopeasti turvallista. Nyt tuntuu, että pyörä pysyy perustilanteissa hyvin hallinnassa. Toisaalta koko ajan oppii pyörän käyttäytymisestä ja ajaminen on todella hauskaa. Ehkä suurin käytännön ero autolla ajamiseen on se, että prätkällä ei ole mitään järkeä ajaa pisteestä A pisteeseen B. Sillä ajaa ajamisen ilosta. Jos huomaa että on kiire, tuntuu että ennemmin menisi autolla.
Seuraavassa osassa perehdyn pyörän hankintaan sekä lisä-ajokokemuksiin. Pyöräillessä ainakin näyttää olevan tällainen hauska morjenstus-kulttuuri. Hieman samanlainen kuin veneillessä.
Minkälaisia kokemuksia teillä on moottoripyöräilyn aloittamisesta? Kertokaapa.
n