Bullington klubin ryhmäpotretti vuodelta 1987. Pääministeri Cameron takana toinen vasemmalta. Kuvassa oikealla alhaalla istuu Cameronin hyvä kaveri ja tukija, Lontoon pormestari Boris Johnson.
Toisin kuin useissa muissa Länsi-Euroopan maissa, Suomessa maallisen varallisuuden tai arvostetun suvun tuomilla etuoikeuksilla ei ole yleisesti hyväksyttävää pröystäillä. Esimeriksi Saksassa ja Briteissä on kuitenkin tyypillistä, että ”hyviin sukuihin” kuuluvilla on myös oikeus tuoda etuoikeutettu asema esille. Hyvä esimerkki ilmiöstä ovat arvostetuissa yliopistoissa opiskelevat rikkaat poikalapset, jotka usein liittyvät yliopistojen herrasmieskerhoihin. Jutun jujuna on tietenkin, että hyvään elämään syntyneet voivat sopivassa vaiheessa nuoruuttaan luoda keskenään ”hyvä veli” verkostoja, joiden varjossa voidaan pitää huolta etteivät tavis-nousukkaat pääse uhkaamaan arvokkaaseen asemaan syntyneiden miesten asemaa. Toisin sanoen klubien avulla pyritään siis pitämään yllä luokkayhteiskunnan jäänteitä.
Olennaisena osana näissä klubeissa on omat riittinsä ja ulkopuolisten korviin erikoislaatuiselta kuulostavat perinteet. Esimerkiksi Saksalaisten poikaklubien perinteisiin kuului pitkään miekkaileminen ainoastaan osittain kasvoja suojaava suojamaski päässä. Tällä tavalla miekkailuun osallistunut sai miehuuden mittana pidettyjä arpia kasvoihinsa, säilyttäen kuitenkin nenän, korvat ja silmät oikealla paikallaan.
Yksi tällainen perinteikäs organisaatio on myös Britanniassa, Oxfordin yliopistossa jo yli 200 vuotta majaansa pitänyt Bullingdon Club. Illallisklubiksi itseään nimittävän seuran perusajatuksena on keskinäisten suhteiden luonnin ohella ryypätä, sikailla ja näyttää työväenluokalle, että kun on rahaa ja valtaa, niin on myös lupa tehdä mitä tykkää. Vaikka klubin toiminta ei enää nykyään ole yhtä näkyvää ja kuuluvaa kuin vielä viime vuosisadan alussa, tekee Britannian tuore pääministerin vaihdos järjestöstä ajankohtaisen. Tuore pääministeri Cameron itse nimittäin kuului opiskeluaikoinaan tuohon pahamaineiseen klubiin. Cameronin opiskeluaikoina 80-luvulla tyypillinen klubin tapaaminen sijoittui äärimmäiseen kalliiseen ravintolaan, jossa seurue alkuun mässäili ruokalistan kalleimmilla ruoilla ja juomilla. Sitten kun masu oli ahmittu täyteen, oli klubilla tapana pistää koko paikka parhaansa mukaan remonttiin, tuhoten ja sotkien kaiken irtaimiston mihin vain rahkeet riittivät. Illan päätteeksi seurue sitten tavallisesti korvasi aiheutetut vahingot käteisellä, ”pappa betalar” periaatteella. Hyvä meininki siis, eikö?
Kautta: boingboing.net