80-luku oli viimeinen kylmän sodan vuosikymmen. Vuosikymmentä leimasi vahvasti Neuvostoliiton joulukuussa 1979 suorittama ”laskuvarjojoukko avusteinen vallankumous”, josta seurasi 10-vuotinen Afganistanin sota. Lännessä Ronald Reagan tuli valituksi Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 1981 ja hän muutti maan asevarustelupolitiikkaa huomattavasti agressiivisempaan suuntaan mm. näyttääkseen Neuvostoliitolle sen, että vaikka Yhdysvallat olivatkin hävinneet Vietnamin sodan, pystyisi se silti panemaan vastaan Neuvostoliiton sotakoneistolle.
1970- ja 1980-luvulla neuvostoilmavoimien kalusto perustui kahteen kevyeen hävittäjä/pommittaja-konemalliin, jotka olivat 1975 käyttöön otettu MIG-27 ja OKB-51 suunnittelutoimiston kehittämä Suhoi Su-17 . MIG-27 pohjautui vahvasti MIG-23:n perurakenteeseen, joka oli esitelty maailmalle 60-luvun lopulla. Esi-isänsä tavoin se oli taittuvasiipinen ja yksimoottorinen hävittäjä mutta MIG-27:n rungon rakennetta oli yksinkertaistettu ja vahvistettu rynnäkkökäyttöä silmällä pitäen.
Muita muutoksia oli mm. lisätty panssarointi, vahvemmat laskutelineet sekä edeltäjämallin GSh-23-tykin korvaaminen 6-putkisella 30 mm GSh-30-6 tykillä, joka perustui Richard Jordan Gatlingin kehittämään pyöriväpiippuiseen rakenteeseen. Gatlinin kehitelmiin perustuvat tykit olivat jo laajassa käytössä Yhdysvaltalaisissa lentokoneissa, mutta suorasta kopionnista ei voida puhua. Esimerkiksi tykin toiminnassa on eroja ja mm. GSh-30-6:n piiput pyörivät aseen käytössä purkautuvien kaasujen voimalla, kun taas länsimaisissa malleissa piippupakan pyöritys tapahtuu sähköllä.
MIG-27 koneita valmistettiin Neuvostoliiton ilmavoimille 719 kappaletta ja sitä on valmistettu lisenssillä mm. Intiassa ja Sri Lankassa. Konetyyppi tuli tiensä päähän Venäjällä, kun Neuvostoliiton hajottua ilmavoimat supistivat kalustomääriä ja luopui kaikista yksimoottorisista taistelukoneistaan 90-luvun aikana.
MIG-23:n ja 27:n käytön painopisteen siirtyessä rynnäköintiin ja maataisteluun, tarvitsi neuvostoilmavoimat koneen, joka tarjoaisi tasaväkisen vastuksen mahdollisessa ilmataistelussa yhdysvaltalaisille F-16 ja F-18 hävittäjille. MIG-25:n seuraaja MIG-31 tuli palvelukseen 1982, mutta koska koneen suunnittelussa oli painotettu kykyä ampua alas korkealla lentäviä vihollispommittajia, ei se soveltunut nykyaikaiseen ilmasodankäyntiin. Alun perin suunnitelmissa oli luoda todellinen monitoimihävittäjä, joka kykenisi niin maataistelun tuentaan, kuin ilmaherruuden ylläpitoon.
Vaatimusten täyttäminen kuitenkin osoittautui liki mahdottomaksi, joten projekti jaettiin kahteen osaan. MIG loi kevyen MIG-29:n, joka kykeni yhteistyöhön maajoukkojen kanssa sekä kykeni puolustamaan samalla ilmatilaa ja itseään. OKB-51 puolestaan suunnitteli Suhoi Su-27:n joka oli puhtaasti ilmaherruushävittäjä. MIG-29 on edelleen käytössä monessa maassa ja mm. 90-luvun lopun asejärjestelmäpäivitysten ansiosta se on edelleen iskukykyinen ja tehokas hävittäjä. Venäjällä on konetyyppiä käytössään n. 600 kpl. Jotain koneen kehityspotentiaalista kertoo se, että elokuussa 2005 esiteltiin koneesta vientiin suunnattu malli, joka kulkee MIG-35:n nimellä.
Näin olemme päässeet MIG-koneiden esittelyssä nykypäivään ja täytyy sanoa, että informaatiota ja kirjoitettavaa löytyi tuplasti siihen, mitä alkuun arvioin. Ensimmäisen artikkelin kirjoitettuani oletin selviäväni tähän pisteeseen kahdella lisätekstillä, mutta kuten nähtiin ei näin todellakaan käynyt. Seuraavassa ja samalla viimeisessä osassa tutkin hieman MIG-koneiden tulevaisuuden näkymiä ja suunnitelmia seuraavan sukupolven hävittäjistä.
Aikaisemmat artikkelit löytyvät alla olevista linkeistä
MIG-hävittäjien historiaa osa 1
MIG-hävittäjien historiaa osa 2
MIG-hävittäjien historiaa osa 3
Lähteet: militaryimages.net, wikipedia.org, fas.org