Videolla esitellään Joseph Haydnin sävellykseen perustuva urkulaite. Näitä laitteita on rakennettu kolme kappaletta vuonna 1793. Tarinan mukaan Haydn oli mukana toteuttamassa automaattiurkua ja katsoi, että se soitti hänen sävellyksensä kuten oli tarkoitus.
Automaattiurku restauroitiin 1990 alussa. Vääntynyt sylinteri vaihdettiin uuteen ja laite puhdistettiin. Tämän jälkeen saatiin kuultaville n. 100 vuoden tauon jälkeen miltä urku kuulosti (laite oli mennyt epäkuntoon tuolloin).
Videolla esitellään 1793 soitin:
Nykyään kun toistetaan vanhojen suurten säveltäjien teoksia, kuulemme ne harvoin, jos koskaan juuri kuten ne on sävelletty. Tämä urku on ikäänkuin aikamatka menneeseen. Videolla urkua soitetaan miniminopeudella – Joka sekin on melko nopea. Urkua esittelevä opas kertoo, että usein kun automaattisoittimia rakennettiin, niillä pyrittiin mahdollisesti soittamaan kappaleita nopeammin kuin mitä ihminen voi soittaa. Tämä on mielestäni hyvin perusteltua, sillä ennen tietotekniikan aikaa musiikin nopeaa toistoa oli varmasti kiehtovaa tutkia – Ja säveltää kappaleita, jotka olivat täten kuin toisesta maailmasta.
Nykyään siis emme usein tiedä varmuudella millä nopeudella vanhoja sävellyksiä on tarkalleen tarkoitettu soitettavaksi. Toinen seikka on viritystaso, joka on vaihdellut runsaasti vuosien varrella. Tämä on taajuus, johon soitin on viritetty. Nykyään sinfoniaorkesterit virittävät yleensä soittimensa siten, että A-nuotti on jokin välillä 440-445Hz. Taajuuksia voi selailla tämän linkin takaa.
Mozartin soitinrakentajan tiedettiin käyttävän taajuutta A=421,6Hz. Kun taas Bachin tiedetään soittaneen Hampurissa, Leipzigissa sekä Weimaerissa urkuja, joissa A oli n. 480Hz (lähde). Uruissa tosin taajuus vaihtelee kosteuden ja vuodenajan mukaan – Joskin ne voidaan virittää vaikka joka päivä haluttuun taajuuteen. Muidenkin säveltäjien käyttämistä taajuuksista löytyy tietoa yllä olleista linkeistä.
Alexander Ellis tutki perinpohjaisesti vanhoja historiallisesti merkittäviä äänirautoja, virityspillejä sekä urkuja v. 1880 ja selvitti siten vanhojen säveltäjämestarien taajuudet. Käytännössä kaikki tämän jälkeen esitetyt tiedot näistä taajuuksista periytyvät Ellisin The History of Musical Pitch -artikkelista.
Bachin oma temperointi esiintyi hänen teoksessaan Das wohltemperierte Klavier I BWV 846–869 ja Das wohltemperierte Klavier II BWV 870–893 (suom. Hyvin viritetty klaveeri, engl. The Well-Tempered Clavier). Tässä Bach todennäköisesti asetti sävelten väliset korkeuserot korvakuulolta oman mieltymyksensä mukaiseksi cembaloonsa. Aiheesta lisää englanniksi Wikipediassa. Nykyään käytetään yleisesti tasatemperointia. Teknologia on tässäkin tosin tullut avuksi, ja kalliimmissa sähkösoittimissa sekä tietokoneella voidaan asettaa viritystaso sekä temperointi halutuksi. Viritystaso ja temperointi vaikuttavat yllättävän paljon siihen, miltä sävellys kuulostaa.
Tämä Haydnin urku on siis mahdollisesti vanhin tallella oleva tarkka toisto näin vanhan sävellysteoksen esityksestä. Ainoa mitä emme tiedä on, kuinka nopeasti Haydn tykkäsi urkua soitella.
Urkuun ja muihin historiallisiin soittimiin voi tutustua Hollannin Museum Speelklok -museossa, jonka soittimia tämä videosarja esittelee. Osoite: Steenweg 6, Utrecht.
Lähteet: Museum Speelklok,
History of Pitch, The History of Musical Pitch in Tuning the Pianoforte
